Picon perintö

Olemme opetelleet kahden viikon ajan yhden koiran kanssa elämistä. Picon terveysongelmat pahenivat sen verran, että viimeinen aamu koitti 10.10.2021.

Picon poismenon myötä päättyy myös 20 vuotta kestänyt aikakausi, kun meidän taloudessamme asuu pinseri. 20 vuotta sitten eli 24.10.2001 Rasse-pinseri saapui meille äkkinäisen päätöksen seurauksena.

Sekä Rasse että Pico opettivat erittäin paljon minulle kouluttamisesta – nyt lienee sopiva hetki kertoa joitakin opetuksia.

Resurssiaggressio ja sysäys muutokseen

Koirat ilmaisevat halunsa omistaa erilaisia asioita eleillä, joiden voimakkuus vaihtelee. Osa koirista ottaa puruluun ja vetäytyy omaan rauhaan syömään sitä. Osa murahtaa, kun kuka tahansa kävelee petipaikan ohi tai istuu sohvalle koiran viereen.

Omistushalu on koiralle lajityypillistä, mutta sen voimakkuutta muokkaa ympäristö eli kaikki mitä koiran kanssa tapahtuu. Jos koira toistuvasti menettää aarteen saamatta mitään vastinetta, vahvistuu tarve reagoida voimakkaasti. Mikäli resursseista on pulaa, niiden arvo on tietysti suurempi.

Rasse muutti meille teinikoirana, jolla oli edellisessä kodissa vahvistunut erittäin voimakas aggressiivinen reagointi, jos siltä otettiin pois mitä tahansa minkä koira koki itselleen tärkeäksi aarteeksi. Resursseja Rasselle olivat mm. ruokakuppi ja ruoka sekä puruluut.

V.2001 mennessä minulla oli kokemusta kiltin kultaisen noutajan sekä sekä hoitokoirien kanssa toimimisesta. Oman koiran käytöksen tarkkailua vuorovaikutuksessa muiden koirien kanssa olin harjaantunut tarkkailemaan mm. koirapuistoissa käydessäni. En kuitenkaan ollut kohdannut mitään niin voimakasta aggressiota kuin mitä Rassen kanssa kohtasin. Oli pakko miettiä miten tehdä elämästä turvallisempaa ja saada Rassen luottamus.

En enää muista tarkalleen, miten nopeasti elämä muuttui turvallisemmaksi, mutta luottamuksen saavuttamiseen meni aikaa. Päädyimme harrastamaan agilityä ja siinä jos missä on kyse koiran ja ihmisen yhteistyöstä, luottamuksesta ja vuoropuhelusta!

 

Managerointia loppuelämän ajan

Rassen nuoruusvuosiin mahtui paljon huonoja treenitilanteita, näyttelyreissuja ja myös koirakaverin menettäminen sekä uusien laumanjäsenten saapuminen. Beta saapui v.2003 Topin seuraajaksi ja saikin Rassesta oivan kaverin. Pico saapui v.2009 ja elämä mullistui kolmen uroksen kanssa laumaa manageroiden – ei koskaan enää samanlaista kokoonpanoa!

Rasse oli tarkka resursseista, joten ruokailut toteutettiin aina ja joka ikinen kerta portit koirien välissä. Puruluita syötiin erillään. Häkki kulki mukana kyläpaikoissa, jotta oma rauha löytyisi tarvittaessa.

Toisaalta Rasse oli erittäin kiitollinen koulutettava: ahne, innokas, helppo motivoida ruualla. Erittäin nopea oppimaan!

Pico eli elämänsä ensimmäiset vajaan 2 vuotta Rassen ja Betan kanssa, joten arvelin resurssien omimisen näkyvän jotenkin sen käyttäytymisessä. Olin onneksi oppinut, että ennakoimalla koirat oppivat rauhallisempaan kommunikointiin keskenään. Picon kanssa myös pääsin pentuajasta alkaen toimimaan toisin: mitä tahansa sillä oli suussa, olin iloinen ja pyysin näyttämään. Vaihdoin aarteen johonkin sopivampaan esineeseen tai toiseen syötävään. Tämä toimintatapa on se, mihin noutavien lintukoirien kanssa ohjataan – onhan niiden tehtävä tuoda ammuttu saalis ihmiselle. Nyt jälkikäteen voin ilokseni todeta, että tämä toimii myös sellaisen yksilön kanssa, joka vietti pentuajan resursseja vahtivan rotukaverin seurassa. Picolla ja Betalla oli vuosien varrella joitakin nopeita rähinöitä, mutta lopulta hyvin harvoin. Picon ja Lystin yhteiselämän lopputulemana on se, että ne söivät puruluita vierekkäin samalla matolla. Isoin resurssi olin minä, jolta kumpikin oli paljon saanut erilaisia resursseja – tietysti: ruokaa, huomiota, mahdollisuuden tehdä erilaisia asioita.

Ääniarkuus – perittyä, valitettavasti

Biologian opintoni keskittyivät enimmäkseen ekologiaan, mutta kiinnostukseni koiramaailmaan ajoi tutustumaan myös genetiikkaan. On kiehtovaa tunnistaa saman rotuisissa koirissa samoja piirteitä, ei vain ulkomuotoon liittyviä vaan myös käyttäytymiseen. Laaja aihe, josta tulee jatkuvasti kiehtovaa uutta tietoa.

Pico oli pentuna varautunut ja läheisyysriippuvainen. Muistan antaneeni pennulle mahdollisuuden kiivetä syliin. Ihan ensimmäisinä viikkoina oli mahdotonta tehdä töitä tietokoneen äärellä – pentu halusi syliin nukkumaan. Yöllä piti nukkua aivan kyljessä kiinni. Autoilu oli haastavaa – pentu tunkee väkisin syliin tai sitten kiljuu turvavöissä.

Ensimmäiset ajatukseni ääniarkuudesta liittyvät osin myös terveysongelmiin. Kastraatioleikkauksen yhteydessä poistettiin haljennut poskihammas – kas miten vetoleikkiin löytyi intoa lisää ja keinuesteelle kiipeäminen muuttui hieman kivammaksi. Silti keinua piti väistää ja syynä oli se koiran takaa kuuluva ääni, kun keinu palaa alkuasentoon. Etenkin halleissa ääni kaikuu. Ulkona kisaradalla eroa ei koiran käytöksessä helposti huomannut.

Vuosien varrella oireilu paheni. Picon ollessa noin 5–6-vuotias alkoi ukkosella lievä reagointi: siirtyminen kodin keskiosaan kauemmas ikkunoista. Onneksi uudenvuodenaattoina olimme aina viettäneet illan sisätilassa. Viimeisimpien vuosien aikana apuna pelon helpottamisessa olivat Thundershirt-paita, rauhoittava musiikki taustalla sekä Sileo-geeli.

Ääniarkuus tekee olon voimattomaksi: miten ihmeessä autan koiraa, jos ukkonen alkaa ollessani töissä ja koirat yksin kotona? Miten ihmeessä ennakoin kattopeltien kolinaa?

Jos ikinä olet nähnyt pelosta havisevan koiran, tiedät mistä puhun. Picon pelko alkoi levottomuutena, vinkumisena ja jos en heti pukenut Thundershirt-paitaa, jatkui se pyrkimisenä syliin – aivan kuten pentuna turvaan hakeutuminen!

Ääniaralle koiralle EI pidä tehdä pentuja. Kun käyt katsomassa pentuja ja näet emän olevan arka, jätä pentu hankkimatta ja etsi vastuullisempi kasvattaja!

 

Agilityä – viisi vuotta

Rassen kanssa olimme haasteista huolimatta päässeet kisakentille, joten Picosta oli tuleva oikea agilitypinseri! Vihdoin löytyi nykyaikaiseen kouluttamiseen perustuvaa treeniseuraa – Agility Right from the Start -kirja ilmestyi juuri sopivasti v.2010! Olin seurannut myös Susan Garrettin touhuja Atlantin takana ja lajin MM-kisoissa. Treenasimme pedantisti ja sain Picon kautta mallin, miten kouluttaa agilityä muille koirakoille koirakouluni tunneilla.

Valitettavasti Picon rakenne ei ollut ihanteellinen ahkeraan treenaamiseen. En myöskään ymmärtänyt fyysisen kunnon harjoittelun merkitystä nuoresta alkaen. Löysät lonkat, suorat kulmat etujaloissa sekä takana yhdistettynä korkeisiin hyppyihin à kipeytymistä, välttelyä ja sitä myöten huonoja kisatilanteita.

Nyt olen viisaampi ja ohjaan aina agilitystä kiinnostuneet harjoittelemaan koiran lihaskuntoa, tutkituttamaan koiransa luuston röntgenkuvin ja viemään koiran asiantuntijalle huollettavaksi: koirahieroja, eläinfysioterapeutti sekä ortopedi – siinä kattava joukko ammattilaisia.

 
Demokoirana

Pico toimi demokoirana Virikkeen kurssitilan avajaisista alkaen. Ikää taisi silloin olla noin 12-viikkoa. Vuosien varrella Pico demosi kouluttamisen vaiheita, sheippaamista, kohdentamista jne. kouluttamisen periaatteita Miten eläin oppii? -luennolla, agilityn luennoilla sekä monenlaisilla videoilla.

 Kiitos Pico, perin pätevä Pinkoja – kaikesta siitä mitä yhdessä kohtasimme!