Olin Thomas Stokken lintukoiraseminaarissa neljättä kertaa 10.-12.6.2016. Aiemmilla kerroilla olen ollut kuunteluoppilaana tai seminaarin järjestäjän roolissa. Nyt pääsin vihdoin oman koiran, Lystin, kanssa osallistumaan seminaariin. Olin odottanut seminaaria suurella innolla, sillä palkitsemiseen perustuvia tapoja käyttäviä treenikavereita on ollut hyvin vaikea löytää ja vielä vaikeampaa saada aikataulut sopimaan.
Seminaarin sisällöstä voisi kirjoittaa laajasti - en tee sitä toistaiseksi tässä vaan pohdin sen sijaan flatin luonnetta suhteessa kouluttamiseen. Lysti on toinen flattini ja ensimmäinen narttukoirani. Molemmat flattini ovat olleet erittäin energisiä, sosiaalisia ja vauhdikkaita. Molempien kanssa olen harjoitellut perusteellisesti arjen taitoja. Betan kanssa valitettavasti jouduin tilanteisiin, joissa se ei pystynyt onnistumaan. Sorruin vanhoihin tapoihin ts. koira koki erilaisia ikäviä rankaisuja minun suunnastani, kun epäonnistumisen hetkellä suutuin koiralle. Suuttumus ei tokikaan ollut niin voimakasta kuin aikanaan 90-luvulla ensimmäisen koirani kanssa. Lopputulema oli se, että koira ei ollut kontrollissa häiriöisissä tilanteissa. En voinut kisata Betan kanssa enkä siten saavuttaa luotettavaa tottelevaisuutta. En ollut koiralleni tarpeeksi suuri palkkioiden lähde.
Flatti on äärimmäisen sosiaalinen, se tykkää nuolla kenen tahansa vieraankin ihmisen kasvoja ja lähtee riehumaan nopeasti. Kuvitellaan tilanne, jossa ohjaaja harmistuu ja koiralla on "saatavilla" ihana vieras ihminen, jolta on joskus tullut huomiota. Välttääkseen ikävän tunnetilan, koira valitsee sännätä ihanan ihmisen luokse. Lyhyellä aikajanalla tämä tietysti on kannattavaa, mutta johtaa ohjaajan lisäharmistukseen, jos ohjaaja sortuu ilmaisemaan hatutuksensa koiralleen. Kierre on valmis, jos pääsee toistumaan usein!
Minulla henkilökohtainen vahvistehistoria tai pitäisikö sanoa rankaisuhistoria liittyy juuri tähän: harmistun, koirani huomaa sen ja siirtyy ulkoisten palkkioiden suuntaan. Jos otan varman päälle ja pidän koiran kytkettynä, en pysty edistymään koulutuksessa koirani kanssa ainakaan kisatasolle asti.
Tarvitaan siis runsaasti tilanteita, joissa pystyn kontrolloimaan a) koiraa (hihnassa?) tai b) vahvisteita. Jos koiralle yksi mieluisimmista palkkioista on ihmisten luokse säntääminen tervehtimään, minun pitää kontrolloida ihmisten käytöstä jotenkin ts. täytyy olla sellaisia treenikavereita, jotka suhtautuvat toivomallani tavalla heidän luokseen spurttaavaan koiraan. Jos en voi luottaa läsnäoleviin ihmisiin, heitä on paljon tai tilanne on muuten itselleni epävarmuuden tunteen aiheuttava, koirani vaistoaa sen ja todennäköisesti epäonnistumme tavoitteissa siinä hetkessä.
Miten sitten ratkaista tämä dilemma?
1. Vahva treenikupla ts. rutiinit: treenitilanteessa /-paikoissa koiran ei anneta tervehtiä ketään vierasta ihmistä --> aikaa myöten koira oppii treenimoodin eikä edes yritä mennä toisten luokse
2. Täytyy hömpsäillä ja antaa sen olla minun koira. Sosiaalinen huomio tulee vain koiran ohjaajalta, silloin kun treenaamme.
3. Itsehillinnän harjoittelu äärimmilleen erilaisten vahvisteiden kanssa. Koiran tekemän oikean valinnan hetkellä koiran omalta ohjaajalta tulee megalomaanisen ihana palkkio, jota koira ei voi vastustaa.
Sitten koulutustapojen eroista. Olen vuosien varrella nähnyt monenlaista, miettinyt eri noutajarotujen eroja ja miksi itselleni flatti on se ihanin rotu, josta en aio siirtyä (enää) toisiin rotuihin.
Aiemmin oli yleistä, että koiralta "otettiin luulot pois" --> mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Havaintojeni mukaan koiran ohjaaja antaa negatiivista palautetta sen verran, että koiran oma-aloitteisuus vähentyy. Sellaiset ohjaajat, jotka osaavat lukea hyvin koiran eleitä ja tekevät tämän koiran luonne huomioiden sopivalla tasolla, menestyvät koiriensa kanssa. Ne ohjaajat, joilla on tässä vielä opeteltavaa, eivät menesty, luovuttavat, vaihtavat rotua tai hankkivat aina vaan uuden koiran. Osa heistä löytää halun opetella kouluttamaan paremmin ja ehkäpä ajautuvat Thomaksen kaltaisten menestyneiden kouluttajien seminaareihin.
Miten flatti eroaa labradorinnoutajasta? Käyttölinjaiset labbikset tuntuvat näkemäni perusteella olevan kuin noutajamaailman bordercollieita - ne tekevät mitä vain saadakseen ohjaajaltaan hyväksyntää. Niille tuntuu riittävän palkkioksi noutaminen ja sen jälkeen ohjaajan hyväntuulisuus. Negatiiviset kommentit eivät niitä välttämättä hetkauta - tai jos hetkauttaa, ilmenee toki vastaavia ongelmia kuin millä tahansa koiralla.
Flatti sen sijaan on omatoimisempi ja keksii itse ratkaisuja tilanteisiin. Toimintakykyä näyttäisi riittävän ja hieman inhimillistäen sanottuna flateillä on hyvä mielikuvitus. Ne haluavat tehdä tehtävän loppuun, mutta saattavat keksiä oman tapansa lopputulokseen päästäkseen.
Kultaiset noutajat, käyttölinjaisetkin, ovat kilttejä ja nöyrempiä verrattuna labbiksiin ja flatteihin. Kultsut tekevät mitä pyydetään ja tyytyvät palkkioihinsa. Jos niitä komentaa kovaa, menevät ne lukkoon menettäen toimintakykynsä.
Erilaisissa seuroissa, yhdistyksissä ja kasvattajien treeniporukoissa lienee vuosien varrella muodostunut erilaisia treenirutiineja. On toimittu vuosia samoilla periaatteilla ja koirista tulee samanoloisia - samoista treenitavoista johtuen. Koirat myös saattavat olla keskenään sukua toisilleen, jolloin samantyyppinen geeniperimä johtaa siihen, että samat treenitavat toimivat. Tämän takia pitkään saman rodun kanssa toimineille ihmisillä on paljon arvokasta tietoa. Vierassukuisen koiran kanssa tällaisessa ryhmässä voi tulla haasteita, mutta avarakatseiset omaa käytöstään muuttamaan kykenevät ohjaajat voivat löytää reitin menestyä luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisen koiran kanssa.
Seuraavaksi treenaamme Lystin kanssa itsehillintää ja häiriöitä erilaisissa tilanteissa maastossa erilaisissa paikoissa.
Seminaarin sisällöstä voisi kirjoittaa laajasti - en tee sitä toistaiseksi tässä vaan pohdin sen sijaan flatin luonnetta suhteessa kouluttamiseen. Lysti on toinen flattini ja ensimmäinen narttukoirani. Molemmat flattini ovat olleet erittäin energisiä, sosiaalisia ja vauhdikkaita. Molempien kanssa olen harjoitellut perusteellisesti arjen taitoja. Betan kanssa valitettavasti jouduin tilanteisiin, joissa se ei pystynyt onnistumaan. Sorruin vanhoihin tapoihin ts. koira koki erilaisia ikäviä rankaisuja minun suunnastani, kun epäonnistumisen hetkellä suutuin koiralle. Suuttumus ei tokikaan ollut niin voimakasta kuin aikanaan 90-luvulla ensimmäisen koirani kanssa. Lopputulema oli se, että koira ei ollut kontrollissa häiriöisissä tilanteissa. En voinut kisata Betan kanssa enkä siten saavuttaa luotettavaa tottelevaisuutta. En ollut koiralleni tarpeeksi suuri palkkioiden lähde.
Flatti on äärimmäisen sosiaalinen, se tykkää nuolla kenen tahansa vieraankin ihmisen kasvoja ja lähtee riehumaan nopeasti. Kuvitellaan tilanne, jossa ohjaaja harmistuu ja koiralla on "saatavilla" ihana vieras ihminen, jolta on joskus tullut huomiota. Välttääkseen ikävän tunnetilan, koira valitsee sännätä ihanan ihmisen luokse. Lyhyellä aikajanalla tämä tietysti on kannattavaa, mutta johtaa ohjaajan lisäharmistukseen, jos ohjaaja sortuu ilmaisemaan hatutuksensa koiralleen. Kierre on valmis, jos pääsee toistumaan usein!
Minulla henkilökohtainen vahvistehistoria tai pitäisikö sanoa rankaisuhistoria liittyy juuri tähän: harmistun, koirani huomaa sen ja siirtyy ulkoisten palkkioiden suuntaan. Jos otan varman päälle ja pidän koiran kytkettynä, en pysty edistymään koulutuksessa koirani kanssa ainakaan kisatasolle asti.
Tarvitaan siis runsaasti tilanteita, joissa pystyn kontrolloimaan a) koiraa (hihnassa?) tai b) vahvisteita. Jos koiralle yksi mieluisimmista palkkioista on ihmisten luokse säntääminen tervehtimään, minun pitää kontrolloida ihmisten käytöstä jotenkin ts. täytyy olla sellaisia treenikavereita, jotka suhtautuvat toivomallani tavalla heidän luokseen spurttaavaan koiraan. Jos en voi luottaa läsnäoleviin ihmisiin, heitä on paljon tai tilanne on muuten itselleni epävarmuuden tunteen aiheuttava, koirani vaistoaa sen ja todennäköisesti epäonnistumme tavoitteissa siinä hetkessä.
Miten sitten ratkaista tämä dilemma?
1. Vahva treenikupla ts. rutiinit: treenitilanteessa /-paikoissa koiran ei anneta tervehtiä ketään vierasta ihmistä --> aikaa myöten koira oppii treenimoodin eikä edes yritä mennä toisten luokse
2. Täytyy hömpsäillä ja antaa sen olla minun koira. Sosiaalinen huomio tulee vain koiran ohjaajalta, silloin kun treenaamme.
3. Itsehillinnän harjoittelu äärimmilleen erilaisten vahvisteiden kanssa. Koiran tekemän oikean valinnan hetkellä koiran omalta ohjaajalta tulee megalomaanisen ihana palkkio, jota koira ei voi vastustaa.
Sitten koulutustapojen eroista. Olen vuosien varrella nähnyt monenlaista, miettinyt eri noutajarotujen eroja ja miksi itselleni flatti on se ihanin rotu, josta en aio siirtyä (enää) toisiin rotuihin.
Aiemmin oli yleistä, että koiralta "otettiin luulot pois" --> mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Havaintojeni mukaan koiran ohjaaja antaa negatiivista palautetta sen verran, että koiran oma-aloitteisuus vähentyy. Sellaiset ohjaajat, jotka osaavat lukea hyvin koiran eleitä ja tekevät tämän koiran luonne huomioiden sopivalla tasolla, menestyvät koiriensa kanssa. Ne ohjaajat, joilla on tässä vielä opeteltavaa, eivät menesty, luovuttavat, vaihtavat rotua tai hankkivat aina vaan uuden koiran. Osa heistä löytää halun opetella kouluttamaan paremmin ja ehkäpä ajautuvat Thomaksen kaltaisten menestyneiden kouluttajien seminaareihin.
Miten flatti eroaa labradorinnoutajasta? Käyttölinjaiset labbikset tuntuvat näkemäni perusteella olevan kuin noutajamaailman bordercollieita - ne tekevät mitä vain saadakseen ohjaajaltaan hyväksyntää. Niille tuntuu riittävän palkkioksi noutaminen ja sen jälkeen ohjaajan hyväntuulisuus. Negatiiviset kommentit eivät niitä välttämättä hetkauta - tai jos hetkauttaa, ilmenee toki vastaavia ongelmia kuin millä tahansa koiralla.
Flatti sen sijaan on omatoimisempi ja keksii itse ratkaisuja tilanteisiin. Toimintakykyä näyttäisi riittävän ja hieman inhimillistäen sanottuna flateillä on hyvä mielikuvitus. Ne haluavat tehdä tehtävän loppuun, mutta saattavat keksiä oman tapansa lopputulokseen päästäkseen.
Kultaiset noutajat, käyttölinjaisetkin, ovat kilttejä ja nöyrempiä verrattuna labbiksiin ja flatteihin. Kultsut tekevät mitä pyydetään ja tyytyvät palkkioihinsa. Jos niitä komentaa kovaa, menevät ne lukkoon menettäen toimintakykynsä.
Erilaisissa seuroissa, yhdistyksissä ja kasvattajien treeniporukoissa lienee vuosien varrella muodostunut erilaisia treenirutiineja. On toimittu vuosia samoilla periaatteilla ja koirista tulee samanoloisia - samoista treenitavoista johtuen. Koirat myös saattavat olla keskenään sukua toisilleen, jolloin samantyyppinen geeniperimä johtaa siihen, että samat treenitavat toimivat. Tämän takia pitkään saman rodun kanssa toimineille ihmisillä on paljon arvokasta tietoa. Vierassukuisen koiran kanssa tällaisessa ryhmässä voi tulla haasteita, mutta avarakatseiset omaa käytöstään muuttamaan kykenevät ohjaajat voivat löytää reitin menestyä luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisen koiran kanssa.
Seuraavaksi treenaamme Lystin kanssa itsehillintää ja häiriöitä erilaisissa tilanteissa maastossa erilaisissa paikoissa.
Kommentit
Lähetä kommentti